Päijät-Hämeen Monikkoperheet ry.

Meidän tarina

Meidän tarina
Oli keväinen maanantai-aamu, kun jännityksestä soikeana luin raskaustestin ohjeita vessassa ja mies pyöri kaiketi ympyrää oven toisella puolella. Sain testin tehtyä ja vilkaisin sivusilmällä tikkua. YKSI VIIVA! Raivoissani tungin testipakkauksen roskiin. Ei taaskaan! Olin heittämässä tikkuakin roskiin, kun huomasin että siinähän olikin kaksi viivaa. IHANAA! Olin raskaana! Meille tulisi vauva! Tulin ulos vessasta ja sanoin rauhallisesti miehelleni “mä oon raskaana”. Sitten seurasi halimista ja suukottelua. Voi sitä onnea!

Onni kääntyi kuitenkin hyvin pian huoleksi, koska minulla oli kovia pistosmaisia kipuja munasarjan kohdalla. Pelkäsin että raskaus olisi kohdunulkoinen ja menimme sairaalalle tarkistamaan asian. Olimme pienessä huoneessa ja lääkäri ultrasi vatsaani. Lääkäri myhäili jotain ja yritin epätoivoisena seurata katseella monitoria, mutta eihän siitä mitään tajunnut. Sitten lääkäri sanoi “joo…täällä näyttäisi olevan kaksi sikiöpussia”. Ajattelin tyhmyyksissäni, että kohtuni on jotenkin jakaantunut tai jotain muuta kamalaa. Kysyin että mitä se tarkoittaa, johon lääkäri “niin…että kaksoset olisi tulossa”. Näin alkoi minun tuplaodotukseni.

Olimme mieheni kanssa onnellisia kaikkien ihmisten kauhisteluista huolimatta. En oikeastaan osannut pelätä mitään, en odotusaikaa,synnytystä tai vauvojen hoitoa. Kunnes viikolla 23 minua alkoi supistaa. Lähdimme sairaalalle varmuuden vuoksi. Supistukset eivät olleet kipeitä. Maha vain meni kovaksi. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, mutta kohdunsuu oli alkanut kypsyä. Jouduin jäämään PHKS:aan osastolle. Sain kortisonipistokset, jotka kypsyttivät vauvojen keuhkoja siltä varalta jos syntyisivät liian aikaisin. Olin ollut viikon osastolla kun yksi yö minua alkoi supistaa enemmän. Olin ihan hysteerinen, koska tajusin että jos vauvat syntyisivät nyt,ei olisi mitään tehtävissä. Minulle laitettiin tippa ja supistukset lakkasivat.

Aamulla ylilääkäri tuli sanomaan, että olisi turvallisinta siirtää minut Helsinkiin HYKS:aan. Sinne sitten lähdimme ambulanssilla. Onneksi mies oli mukana henkisenä tukena. Matka oli kuitenkin niin töyssyinen, että supistukset alkoivat taas. HYKSissä minut siirrettiin synnytyssaliin, mutta tipassa meni kokoajan supistuksia ehkäisevää ainetta. Onni oli taas myötä. Supistukset lakkasivat. Sitten tuli HYKSin ylilääkäri sanomaan että “täällä on keskola niin täynnä, ettei tänne mahdu kaksosia. Sinut täytyy siirtää Tampereelle TAYSiin. Siellä on tilaa”. Olin niin raivoissani! Taas joutuisin ambulanssiin!

Ennen lähtöä sain jonkun rauhottavan piikin, kun olin niin peloissani, että supistukset taas alkaisivat. Onneksi päästiin turvallisesti Tampereelle, jossa vietin seuraavat 6 piinallista viikkoa. Sitä on vaikea selittää miltä tuntuu maata sängyssä liikkumatta yhteensä 2,5 kk, peläten koko ajan menettävänsä lapsensa tai saavansa kaksi vammaista lasta. Olin niin pohjalla kuin voi olla, enkä osaa vieläkään oikeastaan pistää sanoiksi sitä mitä koin siellä. Henkilökunta Tampereella oli todella ymmärtämätöntä. Sai kuulla niin törkeitä kommentteja että ei siitä sen enempää.

Kun viikkoja oli kertynyt 30, sain siirron takaisin PHKSiin. Siellä makasin vielä 3 viikkoa, kunnes pääsin kotiin. Pojat meinasivat syntyä yhteensä 4 kertaa, mutta meillä oli onnea. Lopulta pojat syntyivät viikolla 37. Yhdeksän pisteen pojat tuli. A eli Niko oli 2700g, 47cm ja B eli Henri oli 2400g ja 47cm. Kaikki meni hyvin, ja pääsimme heti synnyttäneiden osastolle ja viikon päästä kotiin.

Kyllä se oli niin ihanaa ja voi, niin rankkaa aikaa ja niin se on vieläkin. Tosin ei niin rankkaa enää kun pojat nukkuvat yönsä hyvin. Nyt Niko ja Henri ovat iloisia 1v3kk vanhoja pojanvesseleitä. Oppivat pari päivää sitten kävelemään ja kyllä se on sitten hauskaa mennä peräkanaa huoneesta toiseen. Niin se vauva-aika tuli ja meni. Toisaalta hitaasti, toisaalta nopeasti. Kaikista valvotuista öistä ja väsymyksestä huolimatta olemme hengissä, kaikki neljä. Me selvisimme kaikista ongelmista, yhdessä. Ja tulemme selviämään jatkossakin.

TARJA P.